Heikin lähdettyä Maria juoksi terassin ovelle ja lukitsi sen. Kyyneleet tipahtelivat lattialle, kun hän nyyhkyttäen ja itkukohtausta pidätellen juoksi seuraavaksi etuovelle varmistaakseen, että se oli lukossa. Maria yritti muistella, mihin oli illalla laittanut puhelimensa, mutta hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa. Säntäiltyään huoneet läpi Maria luovutti ja meni takaisin makuuhuoneseen mistä tiesi löytävänsä Heikin puhelimen. Heikki piti aina puhelintaan herätyskellona yöpöydällään ja siellä se Marian suureksi helpotukseksi nytkin oli. Hän nappasi Heikin puhelimen samalla jo muistellen turvakoodia.
Kännykkä tuntui oudon kevyeltä ja sen näyttö pysyi mustana huolimatta Marian yrityksistä saada siihen eloa. Kylmä kivi Marian vatsassa muuttui yhä kylmemmäksi ja painavammaksi hänen huomatessaan syyn – Heikin puhelimesta oli irroitettu akku! Se mies oli tehnyt sen estääkseen heitä soittamasta apua! Maria haukkoi henkeään, paniikki pyrki taas pintaan – hänen oli päästävä ulos ja pois täältä!
Maria repäisi pitkän takkinsa eteisen komerosta, ryntäsi ulos ja paiskasi oven kiinni. Ilma oli kolea ja tihkuinen. Oli aivan hiljaista. Maria kietaisi takin päälleen, kokeili taskuja ja totesi unohtaneensa ottaa kotiavaimen mukaan. Se oli tosin pienin hänen murheistaan tällä hetkellä. Juostessaan naapurin ovea kohti hän yritti miettiä mitä sanoisi, miten selittäisi tilanteen mahdollisimman lyhyesti. Parasta olisi ehkä vain pyytää saada soittaa poliisit.
Jostain – ei kovin kaukaa – kuului hirvittävä huuto! Maria pysähtyi säpsähtäen. Oliko se Heikki?!
